28.1.2013

Hetivalmis kirjailija

Kirjailija Anu Holopaisen postaus sai minut miettimään kirjailijan keskeneräisyyttä ja sen hyväksymistä.

Eräs asia, johon kiinnitin heti huomiota pitkän uran tehneisiin kirjailijoihin tutustuttuani: he ovat pääasiallisesti nöyriä. He eivät kuvittele olevansa ihmeellisiä, vaikka luovatkin maailmoita ja puhaltavat elämän fiktiivisiin ihmisiin, puurtavat taustatutkimuksen parissa tutkijan sinnikkyydellä ja tuovat luoksemme ihmeellisiä tarinoita, jotka viihdyttävät, lohduttavat ja saavat ajattelemaan. He tunnistavat toki työnsä arvon, mutta katsovat edelleen maailmaa avoimesti ja uteliain silmin.

Uteliaisuutensa menettänyt ihminen ei katso, ei kaivele, ei kysy, ei kyseenalaista. Kirjoittaminen on niin suuressa määrin kaikkia edellä mainittuja: katsomista eri kulmista, kaivelemista pintaa syvemmältä, oikeiden kysymysten esittämistä ja omien totuuksien kyseenalaistamista. Miten kirjoittaa ilman niitä?

Ja kenties yksi kirjailijuuden syvimmistä moottoreista löytyy sekin k-kirjaimella alkavien sanojen keskuudesta: keskeneräisyys.

Kirjailijan kuuluukin olla jossain suhteessa keskeneräinen. Se kannustaa eteenpäin.

***

(Tämä oli muuten 200. blogipostaus Esikoiskirjailijan vuodessa. Huh! Enpä olisi aloittaessani tiennyt, että juttua riittää näinkin tiheästi.)

2 kommenttia:

  1. Kyllä, tunnistan keskeneräisyyden tunteen. Toisaalta se raivostuttaa, kun ei osaa tehdä asioita niin hyvin kuin haluaisi vaikka kuinka yrittää. Toisaalta se on vapauttavaa. Minä teen nyt parhaani, venytän itseni äärirajoille ja seuraavalla kerralla osaan taas paremmin. Jatkuvaa oppimisprosessia tämä kirjailijuus. Kyllähän se vetää nöyräksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin keskeneräisyydessä on jotain vapauttavaa. Täydellisyyteen voi teoillaan pyrkiä, mutta mitä täydellisyys sitten kulloinkin on, on kiinni ihmisestä ja hetkestä.

      Helpottavinta on tuntea olevansa kyllin hyvä -- tässä ja nyt. :)

      Poista